sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Uutisia!

Radiohiljaisuus, tai blogihiljaisuus, on päättynyt. (En tunne enää kuin yhden ihmisen, joka omistaisi niin kauniin esineen kuin radiosoitin.) Seuraa lyhyt tilannekatsaus.

Ensinnäkin. Esikoisrunokokoelmani Villieläimiä julkaistaan aivan näinä viikkoina, tällaiselta kustantamolta (runous, yhteiskunta, kolera!). Koko prosessista minulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta juuri tällä hetkellä tyydyn vain ylistämään kustannustoimittajaani Daniil Kozlovia (taiteilijanimeltään Susinukke Kosola), nuorta runoilijaa, joka valloittaa jonain päivänä vielä koko maailman.

Toinen, pienempi tiedote. Pauli Tapio on kirjoittanut mainion pienoisesseen runostani Laamapaita WSOY:n julkaisemaan ja Satu Grünthalin toimittamaan "runouden käyttöoppaaseen".  Olin sekä esseestä, valinnastani tarkastelun kohteeksi, ja kyseisestä teoksesta kovin vaikuttunut.

Ja kolmas, pikkuruisin tiedote. Nuoren Voiman blogisivu julkaisi hiljattain reportaasini kesän 2015 runotapahtumista. "Vuonna 2015 sain harvinaisen tilaisuuden vierailla ja esiintyä runoilijana lähes kaikissa Suomen suurimmissa runouteen ja kirjallisuuteen keskittyvissä tapahtumissa." Tämä oli alkutilanne. Pläjäys luettavissa täältä.

Palataan astialle, hyvät ystävät, kunhan työkiireet, opintokiireet ja kirjan tekokiireet tästä hieman hellittävät. Ihanaa kesän alkua kaikille, kirjoittaisi pikkuporvarilliset seurapiiriarvot sisäistänyt vakaa esikoiskirjailija.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Ultralahjakas valokuvaaja Liisa Vääriskoski on kuvittanut runoni "Villieläinten tavoittamattomissa" Picturepoems -runokuvanäyttelyämme varten.
Ultralahjakas Kasper Salonen on kääntänyt runoni.

Kaikki täällä! http://liisavaariskoski.com/picturepoems.html
Ohessa sarjan yksi kuvista. Oikeudet Liisa Vääriskoskella.


The Sorrows of Big Jennifer
by Aura Nurmi
translation credits: Kasper Salonen

Out of the reach of wild animals
there lives a pale, impressive girl.
I called her Big Jennifer
when I lived on Korppaanmäki Road.

I won't deny it
On that road we were beaten
to the ground even if the tarmac
had not yet set and was sticky still.
And to that tarmac we stuck
all the kids from house 4 C
a hippo backpack and a Barbie shoe
were thus immortalized, too

But this is not about them.
I am talking about a dauntless girl from house 7 B
who protected every single child
on the Korppaanmäki Road,
a plastic wheelbarrow
her only weapon

And so Big Jennifer went to war
the wheelbarrow hoisted on her pale shoulders
soon approaching this kid and that
Flower-Mary among them
who would have exchanged all the treasures
of her jewelry box
for a single kiss,
she approached the wild animals
our parents
whose eyes were glazed with glass so thick
that they couldn't recognize their own from the herd

But one morning a cold wind passed through the neighborhood.
Someone had found Big Jennifer in the trash.

The girl was carried, unconscious, to another city.

And how is Big Jennifer now,
after whose passing Little Jennifer finally shed her name?

She went to the high school in a new town
got impressive grades, an impressive girl
graduated in record time from the School of Economics
and works in the United States now as an investment advisor
she opens her double windows wide over New York

at least if every night I close my eyes and pray


PS. Voi naama kuinka mä olen kyllästynyt tämän bloggerin paskaan asetteluun.

perjantai 15. tammikuuta 2016



Hyvästi, rakas David Bowie.

Lisään oman ääneni laajaan surun kaanoniin.
Rakastin Bowieta syvästi. Hänen koko elämänsä ja tuotantonsa oli herkullinen ja alati uudistuva näytös. Mitä enemmän sitä tutki ja tarkkaili, sitä enemmän vaikuttui, hurmioitui, herpaantui, ihastui ja inspiroitui. Olen käyttänyt Bowien sanoituksia ja vaikutusta useissa teksteissäni, esimerkiksi yhdessä piskuisessa scifinovellissani, jossa Maahan hyökänneet alienit, ensimmäisen kerran Bowieta kuullessaan, sekoavat totaalisesti, vaihtavat Venus-planeetan nimeksi Bowien, maalaavat sen juhlallisesti oranssiksi ja esittävät yötä päivää Glass Spider Tourin kappaleita. Kuulostaa   mukahauskalta, mutta on juuri sitä mitä pitääkin, minun tapaani nauttia David Bowiesta.

Koska Bowien ikonista alkutuotantoa on nostettu paljon jalustalle ehkä viimeistä, sydäntäsärkevän täydellistä albumia lukuunottamatta, haluan jakaa kanssanne oman suosikkini Bowien jälkituotannosta.

Olen kuunnellut Love is lost -kappaletta lähes päivittäin sen julkaisemisesta lähtien. Ja juuri tuota remixiä. Se on minulle koko Bowien tuotannosta henkilökohtaisin.
"Toiseksi" rakkaimmat kappaleet kuuluvat nyt mystiselle Blackstar-levylle, jota sain kunnian soittaa runolähetyksessäni Bassoradiossa muutamia päiviä ennen sankarini yllättävää kuolemaa. Albumin alusta loppuun kuunteleminen on sekä sydämen repimistä rinnasta irti että myös sen palauttamista paikoilleen. Niin paljon kuitenkin riemuitsen sitä, että hän eli uskomattoman elämän, ja sitä, mitä hän viimeisinä päivinään maailmalle antoi ja teki!


***

Unohdin toki tohkeissani kertoa, että satuin olemaan Lontoossa, kun Victoria & Albert -musesossa oli se aivan uskomaton Bowie-näyttely (en voi liikaa painottaa sanaa uskomaton).

Ja nyt satuin olemaan taas Lontoossa, kun Bowie lähti. Enkä siis ole mikään matkustelevainen ihminen. Olen käynyt elämäni aikana vain kahdesti Lontoossa, tai kerran kävin siellä kielikurssilaisena, mutta se oli reissu, jota en oikein hallinnut, sillä olin niin nuori. Sinkoilin sinne tänne suuressa ja harmaassa Lontoossa, näin London Eyen, undergroundit sulkeutuivat ja eksyin.
Tallinnaan matkustaminen on minulle jo lievä inhotus.
Vaikka olen tietysti surullinen, ettei hän ole enää kanssamme eikä tee enää yhtäkään uutta kappaletta jota voisin soittaa tuntikaupalla, olen myös omahyväisen kiitollinen siitä, että sain jättää hänelle henkilökohtaiset jäähyväiset. Kokoonnuimme Brixtoniin tuhansien fanien kanssa ja lauloimme yhteislauluja. Lähdin kuitenkin aika nopeasti laumasta pois, sillä halusin olla yksin. Vasta ystäväni, Wordeilläkin esiintyneen Adam Kammerlingin asunnolla ja yksinäisyydessä annoin itselleni luvan vuodattaa kyyneleitä. Laitoin Lazaruksen wifillä pyörimään puhelimesta ja järkytyin, kuinka hyvä sekin kappale oli. Kyllä, järkytyin todella. Järkytyin sen viestistä ja sen kauneudesta. Järkytyin siitä, että Bowie nousee musiikkivideolla sängystään ja katsoo suoraan kameraan. Yhtäkkiä hän on terve ja elinvoimainen, komea mies, uudestisyntynyt (Lazarus...). Tuntui, kuin joku sisälläni olisi huutanut. Kätkin kasvoni tyynyyn ja itkin.

Look up here, I'm in heaven
I've got scars that can't be seen

...
(Bowie nousee ja katsoo kameraan)

By the time I got to New York
I was living like a king

...

This way or no way
You know I'll be free


Brixtonissa, surevien fanien ympäröimänä, ei enää tuntunut siltä, että Bowie olisi voinut katsella minua yleisön joukosta, ei.
Tunnelma oli jopa lattea, huonoja covereita soiteltiin eivätkä britit eivät muistaneet hittien sanoja (!), yksikään laulaja ei ollut Bowien veroinen, ei tietenkään. David Bowie on poissa, ja maailma on armottomasti kylmempi ja tyhjempi. Sellaista taitaa olla kuoleminen, hirveää luopumista. Siksi täytyy parhaimpansa mukaan elää. Jumaliste, että se on välillä tuskallista. Ja silloin tarvitaan musiikkia ja kirjallisuutta selittämään meille asiat.


David Bowie / our Brixton boy / RIP


keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lisäyksiä irrationaalisten pelkojen listaan: versio 2.



VÄÄRIN SYNTYMISEN PELKO

Väärin syntymisen pelossa henkilö kokee jatkuvaa syyllisyyttä omasta vaikeasta syntymästään. Syyllisyydestä kärsiviä ovat tyypillisesti sellaiset henkilöt, jotka ovat syntyneet ennenaikaisesti, hätäsektiolla, napanuora on jäänyt kaulan ympärille, syntymä on aiheuttanut synnyttäjälle tai syntyneelle vamman, syntyneelle on annettu hätäkaste, synnytys on tapahtunut väärässä asennossa tai syntymää on kuvailtu vanhempien puolesta myöhemmin liian tarkasti, esimerkiksi hajujen tai ulosteen määrän kuvauksella. Väärin syntymisen pelosta kärsivä tuntee voimattomuutta ja pelkää epäonnistuvansa kaikessa elämässään, koska uskoo syntyneensä kirjaimellisesti "väärällä jalalla".

VUOSIKYMMENTEN PELKO
Vuosikymmenten pelosta kärsivä henkilö säikähtää pahanpäiväisesti, jos hän joutuu käsittelemään tai muistelemaan työssään tai vapaa-ajallaan vuosikymmeniä. Tämän on tulkittu johtuvan siitä, että henkilö pelkää jääneensä kaikesta vuosikymmenellään tapahtuneesta, ja sen tyypillisistä vaiheista paitsi. Yleensä tällainen henkilö opettelee pinnallisesti asioita menneisyydestään, esimerkiksi "60-luvun hippiliike" tai "90-luvun teknobileet, yökerho Kerma, Darude" tuntematta asioihin kuitenkaan mitään syvempää yhteyttä.

KÄTEISEN RAHAN PUUTTUMISEN PELKO
Käteisen rahan puutteen tunteesta voi muodostua vakava ahdistushäiriö, jossa henkilö haalii itselleen seteleitä ja kolikoita. joita kantaa mukanaan. Suomessa käteisen rahan puuttumisen pelko koki piikin Suomen siirtyessä EMU:n eli euron piiriin. Vanhasta markasta luopuminen aiheutti erityisesti keski-ikäisissä miehissä irrationaalista käyttäytymistä, jonka tyypillisimpiä piirteitä oli yleinen sekavuus, pankissa romahtaminen, käteisvarojen tolkuton hamstraaminen ja piilottaminen, kolikoista linnakkeiden rakenteleminen, verkossa pamflettien kirjoittaminen, salaliittoteorioiden kehittely, samanmielisten kanssa kohtaaminen, masennus, vakava nikkeliallergia, poliittinen liikehdintä, impulsiiviset vallankumousyritykset, mielenilmausten järjestäminen, kansallismielisyys ja fyysinen oirehdinta, jos käteistä ei ole. Käteisen puuttumisen pelon tulkitaan myös liittyvän jonkinasteisen kasvojen menetyksen kokemukseen ja ajatukseen hallinnan täydellisestä puutteesta.

KASVOJEN MUODOSTAMISEN PELKO
Kasvojen muodostamisen pelosta kärsivä muodostaa kasvonpiirteitä, kasvoja ja ilmeitä
kaikkialla: varjoista, huonekaluista, esineistä, kukista, tapeteista...
Kammo syntyy kokijallaan vasta, kun hän alkaa pitää toistuvia huomioitaan ahdistavana. Fobiasta kärsivä voi muuttua pakokauhuiseksi, jos samanlaisia "kasvoja" ilmaantuu monta yhtä aikaa; oireista kärsivä voi vaikka pyytää, että toinen henkilö peittäisi seinän ornamentin tai pitäisi kirkkaita valoja auki yötä päivää. Pahimmillaan pakokauhu voi muuttua psykoosiksi. Osaltaan internet ruokkii tätä ahdistusta, sillä verkossa on tarjolla paljon elottomien asioiden muodostamia inhimillisiä ja ilmeikkäitä "kasvokuvia", mutta pelkohäiriöstä kärsivä ei koe kuvia tarkoituksenmukaisen veikeinä, vaan todisteena jaetusta kyvystä pienen ihmisryhmän kanssa.

MARSHALL MATHERSIN PELKO
Marshall Mathersin pelko, tunnistettavammalta nimeltään emineminpelko, esiintyy erityisesti 1980-luvun lopussa ja 1990-alussa syntyneillä henkilöillä, jotka traumatisoituivat suositun räppäri Marshall Bruce Mathersin väkivaltaisista, homofoobisista ja naisvihamielisistä sanoituksista, hänen julkisesta aggressiivisesta esiintymisestään ja jopa löysistä vaatteista, joiden käyttö koettiin normienvastaisena. On mahdollista, että Eminemin synkät sanoitukset ja vahvat yhteiskunnalliset terveiset ovat aiheuttaneet musiikin kuuntelijassa käsittelemättömien traumojen aiheuttaman stressireaktion, jota on vahvistanut silloisen ympäristön positiivinen ja ennakkoluuloton asenne Eminemiä kohtaan. On myös epäilty, että monille nuorille hyppy hyväntuulisesta "ysäripopista", joita edustivat kenties parhaiten Spice Girls ja Backstreet Boys  yhtyeet, oli liian suuri.

PELKOJEN PELKO
Pelkojen pelko, eli se mitä kaikkein eniten pelkäät, tapahtuu -pelosta kärsivä henkilö pelkää pelkoa, ja koittaa kaikissa tilanteissa väkisin hillitä omia kauhuntunteitaan. Syntyy kierre: koiria pelkäävä ihminen pelkää alati enemmän koiria, koska "koira vainuaa ihmisen pelon ja muuttuu aggressiiviseksi".
Täten koiria pelkäävä ihminen alkaa myös pelätä omaa pelkoaan.
On havaittu, että ihmiset ja eläimet alkavat tuntea kauhua juuri sillä hetkellä, kun heille kerrotaan, että mitään hätää ei ole.

SYMBAALIEN PELKO
Symbaalien pelkoa on tiedetty esiintyvän vuosisatoja, ja sen esiintyvyys on aina ollut poikkeuksellisen tiheää esimerkiksi Aasiassa, jossa traditionaaliseen orkesterikokoonpanoon on  kuulunut yksi tai kaksi symbaalien soittajaa. Symbaalikammosta kärsivä herkistyy ajan myötä koville, yhtäkkisille äänille. Hoitamaton symbaalien pelko saattaa tiedostamattomana laukaista pakkoliikkeenomaista ja ennakoivaa hätkähtelyä ja kasvavaa vastenmielisyyttä muitakin soittimia kohtaan.Symbaalifobiaa ei voida luokitella samanlaiseksi kuin ilmapallopelkoa, sillä toistaiseksi symbaalikammoon ei olla liitetty ilmapallofobiaan yleisenä piirteenä tunnistettua seksuaalista latausta.